Kävimme taas vaihteeksi opetusministeriössä keskustelemassa Kotiperuskoulun rahoituksesta. Tavoitteena on päästä harkinnanvaraisesta rahoituksesta yksikköhintaiseen. Harkinnanvarainen avustus on aina arvoitus: kun momentti muuttuu, päättävät virkamiehet vaihtuvat ja hallinnon organisaatiot uudistuvat, rahoitustarve on perusteltava aina uudelleen. Yksikköhintainen avustus kiinnittyisi toiminnan volyymiin: mitä enemmän oppilaita ja opetusta, sitä enemmän avustusta.
Ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun asiasta valtion virkamiesten kanssa keskustellaan. Keskustelun edetessä tuli kovin yksinäinen olo: kun oppilaat tulevat koko maasta, toiminta on vapaaehtoista, opiskeltavien aineiden määrä vaihtelee, eikä alalla ole muita isoja toimijoita, edun ajaminen on yksinäistä puuhaa. Byrokratian koneisto ei tunnu taipuvan vapaaehtoisen, ei-oppivelvollisten peruskouluikäisten etäopetuksen tukemiseen muuten kuin harkinnanvaraisella ja hankerahoituksella.
Kotiperuskoulu palvelee nopeasti kasvavaa oppilasjoukkoa, joka elää kansainvälisesti liikkuvaa lapsuutta. Toiminnan tarve tunnustetaan - mutta milloin tunnustus etenee myötätuntoisista puheista lainsäädännön ja rahoituksen tasolle?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment