Äidinkieli, kansalliskieli ja lingua franca

Ajattelemme usein, että piskuiselle suomen kielelle ei ole käyttöä maailmalla, eikä sitä siksi kannata opiskella. Kielillä on kuitenkin muitakin merkityksiä kuin yhteydenpidon välinenä toimiminen. Oulun yliopiston professori Harri Mantila jakaa ympäristömme kielet niiden käyttötarkoituksen ja merkityksen kautta äidinkieleen, kansalliskieleen ja lingua francaan. Äidinkieli on kielistä se, joka kasvattaa ihmisen - ja kasvaa ihmisen mukana. Se on kuin iho, erottamaton osa meitä jokaista. Äidinkieli omaksutaan lapsuudessa ensimmäisenä, se on tunteiden ja ajattelun kieli.

Kansalliskieli puolestaan liittää meidät kulttuuriin. Kieli on kulttuurin keskeisin identiteettiä luova tekijä: siihen on koodautunut koko fyysinen elinympäristö, ilmasto, henkinen kulttuuri, historia ja kirjallisuus. Vain me suomalaiset ymmärrämme, mitä tarkoittaa impivaaralaisuus tai sampo. Mantila kirjoittaa: "Tuskin kukaan, joka ei ole nähnyt tuulen vähitellen kasaavan tietynlaista lumikeräymää aukean poikki kulkevalle tielle, voi ymmärtää verbiä kinostua."

Lingua francalla Mantila tarkoittaa työkalua, kansainvälisen yhteydenpidon kieltä. Äidinkielestä ja kansalliskielestä lingua franca eroaa olennaisesti: se on vain väline. Jos äidinkieli on iho, lingua francat ovat vaatteita, joita puemme päälle tarpeen mukaan. Nekin ovat tärkeitä, mutta eivät voi koskaan korvata ihoa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Lähteet
Mantila, Harri: Äidinkieli, kansalliskieli ja lingua franca. Teoksessa: Eichhorn M., Helttunen A. (toim.): Kotimaana suomen kieli (Äidinkielen opettajain liitto 2004).
Skuttnabb-Kangas. Tove: Vähemmistö, kieli ja rasismi (Gaudeamus 1988)